Tekstit

2 x Helmet-kirja: Nyt ja aina & Poika Mancini

Kuva
Minulla on alkanut Helmet-haasteen loppukiri, ja tässä viikonlopun aikana lukea hurautin kirjan, joka sopii kohtaan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Ouluun liittyvää kirjaa ei ollut kauhean vaikeaa löytää, mutta sopivan luettavan valinta oli silti hankalaa. Olin oikeastaan jo päättänyt, että luen Hannu Väisesen Toiset kengät, mutta kun pyörittelin kirjaa käsissäni lähikirjastossa, se vaikutti liian pitkältä kirjalta juuri tähän hetkeen. Niinpä päädyin Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini (Like, 2013). Olen aikaisemmin lukenut Röyhkän kirjan Miss Farkku-Suomi, ja Poika Mancinissa vilahtelee samoja henkilöitä. Röyhkän kerrontatyylistä ei ole jäänyt huonoja muistoja, ja kun kirja oli miellyttävän lyhyt, valinta tuntui kaikin puolin turvalliselta.
Poika Mancini oli nopealukuinen, 80-luvun Ouluun ja vähän Helsinkiinkin sijoittuva tarina nuorista aikuisista musamaailman pyörteissä. Poika Mancini -taiteilijanimeä käyttävä Teppo näyttää mannekiinilta, ja hurmaa lauluäänellään. Tahtoa j…

Emily Carroll: Through the Woods

Kuva
Kirjablogeissa kehuttu kirja? Äkkiseltään sitä luulisi, että kyseinen kohta olisi kirjabloggaajalle Helmet-haasteen helpoin nakki. Mutta niinpä se vain jäi listan viimeisimpien luettujen joukkoon. Luen kyllä blogijuttuja (!) ja jotain niistä jää muistiinkin, mutta silti tuntui, ettei mikään laajasti kehuttu kirja ole vuoden aikana luonnostaan päätynyt blogiini. Emily Carrollin Through the Woods -kauhusarjakuvan (Faber & Faber, 2014) lainasin alkujaan sen upean kuvituksen vuoksi, ja sitten kirjaa lukiessani yks kaks muistin, että joo-o, kirjablogeistahan minä Carrollin alkujaan bongasin. Kovin usein hänen kirjastaan ei juttuja osu silmään, mutta ne lukemani ovat muistini mukaan olleet erittäin positiiviseen sävyyn kirjoitettuja. Joten Through the Woods pääsee mukaan Helmet-haasteen listaani paikalle 2.

Innostuin Carrollin kirjasta sen näyttävän kuvituksen vuoksi, eikä se todellakaan ollut pettymys, kun sain kirjan käteeni. Silmäkarkkia (salmiakin makuista...) sivu sivun perään! Ca…

Kevään 2018 käännöskirjatärpit

Kuva
Innostuin selaamaan kevään kirjakatalogeja, ja päätin tehdä itselleni vinkkilistan kiinnostavimmista käännöskirjoista. Olo on kuin tulella leikkisin, sillä tiedän ettei lukuaikaa ole keväälle luvassa yhtään tätä syksyä enempää. Mutta mutta, rento asenne päänuppiin ja tärppilista takataskuun - näillä eväin on hyvä suunnistaa kohti kevättä, lisääntyvää valoa ja kesää.

Maaliskuussa on luvassa melkoinen tärppikirjojen vyöry... huh! Ja onpa upeaa, että moni kiintoisa kirja tulee englanninkielisen alueen ulkopuolelta. Käännöstärppini, olkaapa hyvät:
* Atena *
Ayòbámi Adébáyò - Älä mene pois (huhtikuu)

Kustantajan esittelytekstin perusteella nigerialaisen kirjailijan romaanissa on tarjolla parisuhdetarinan lisäksi myös syvällisempiä, poliittisia teemoja:
"Nigerian sosiaaliset ja poliittiset pyörteet värittyvät Älä mene pois -romaanin väkevillä äänillä, syvillä sävyillä, pelolla ja epäluulolla. Adébáyò kertoo tarinan aviollisen rakkauden hauraudesta, perheen hajoamisesta ja suuresta epäonn…

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan

Kuva
Helmet-haasteen Kirja kertoo Intiasta -kohta olisi ollut mahtavaa kuitata jommalla kummalla Arundhati Royn romaanilla tai vaikkapa Keskiyön lasten uusintaluvulla, mutta rajallinen lukuaika pakotti minut tyytymään kevyempään Intia-kirjaan. Bongasin sattumalta kirjaston sarjakuvahyllystä Hanna Koljosen esikoisteoksen Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011), ja se olkoon minun Intia-kirjani tämän vuoden Helmet-haasteessa.

Koljonen on kirjoittanut ja piirtänyt sarjakuvan omien kokemustensa pohjalta, ja kenties siksi Syliinvaellus Intiaan oli raikkaan oloinen kertomus nuoren naisen hurahtamisesta äiti Ammaan, Intiaan ja sieltä löytämäänsä tapaan elää. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut Intiasta tai elämän tarkoituksen etsimisestä (sillä sehän on 42, ainakin tietyissä piireissä) joten luin sarjakuvaa aidon uteliaana. Suuria paljastuksia tai yllätyksiä sen sivuilta ei silti löytynyt. Pikemminkin tarina vastasi mielikuviani siitä, miten ns. henkisistä asioista kiinnostunut ihminen sa…

Juhani Aho: Papin tytär

Kuva
Helmet-haaste houkutteli minut lainaamaan Juhani Ahon lyhykäisen romaanin Papin tytär, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1885. Vakaa aikomukseni on saada Helmet-lista täyteen, ja kotimaisen klassikkokirjan kohdalla menin kiertelemättä sieltä, missä rima näytti olevan matalalla. Olen joskus vuosia sitten lukenut Aholta jotain, josta ei muistiini jäänyt suuria jälkiä eikä siis lukutraumojakaan. Niinpä aloittelin 144 sivuista Papin tytärtä sellaisin aatoksin, että "luetaanpas tämä nopeasti alta pois". Mutta 132 vuotta sitten julkaistu kirja pääsi yllättämään. Hienovireinen kuvaus nuoren Ellin sielunmaisemasta ja kehittymisestä kohti aikuisuutta oli tavattoman viehättävää luettavaa, ja huomasin oikeasti viihtyväni Ahon tekstin äärellä. "Elli oli hänen nimensä.     Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katse…

Dekkarikimara: särmää ja pliisua

Kuva
Dekkarit ovat olleet syksyn ja alkutalven kiireiden keskellä miellyttävän helppoa ja rentouttavaa luettavaa, ja niitä onkin päässyt kertymään luettujen pinooni useampia. Päätin niputtaa dekkarit tähän juttuun, jottei blogattavien jono pääse kertymään vallan mahdottomaksi ennen joululomaa. Minejä arvioita, olkaapa hyvät:


Aloitan pinon parhaimmasta eli Elizabeth Handin kirjasta Pitkä varjo (Like, 2017). Kirja oli yllätyslöytö kirjaston uutuushyllystä, ja kylläpäs olikin mukavan särmikäs tuttavuus. Handin kirja on kolmas osa sarjassa, jonka päähenkilönä on viisikymppinen, punk-aikaan jämähtänyt valokuvaaja Cass Neary. Nearyn elämä näyttää kulkevan varjoisia kujia pitkin, enkä voinut olla hämmästelemättä, miten nainen on vielä elossa. Sen verran tuntuu viinaksia, pillereitä ja ties mitä kuuluvan naiseen värikkääseen arkeen. Yllättävän selväjärkisesti Cass silti ratkoo Lontoossa eteensä tupsahtavaa rikosvyyhtiä, johon liittyy mm. huumeista irtipäässyt ex-bändäri ja kovanaamainen gansterip…

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Kuva
Kazuo Ishiguro oli pitkästä aikaa sellainen kirjallisuuden nobelisti, että minäkin tiesin kenestä puhutaan. Ja löytyypä blogistani muutaman vuoden takainen juttu Ishiguron kirjasta Yösoittoja. Kertomuskokoelma ei jättänyt suuria muistijälkiä, mutta juttuni perusteella pidin kirjasta ja löysin sieltä oman makuni mukaista huumoria. Eli jos joku haluaa kevyen laskun nobelistin tuotantoon, voin varauksetta suositella Yösoittojen kertomuksia.
Nobel-palkinto herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin kokeilla Ishigurolta jotain muutakin. Valitsin luettavakseni vuonna 2000 alkukielellä ilmestyneen romaanin Me orvot (Tammi, 2002) lähinnä sen perusteella, että muistelin lukeneeni siitä blogikehuja, ja kirja sattui olemaan nopeasti saatavilla. Näiden kahden lukemani Ishiguron perusteella on todettava, että ainakaan herran kirjat eivät näytä olevan saman muotin tuotoksia. Me orvot ei tarjonnut huumoripaloja, mutta sen sijaan se vei lukijan kertojan muistojen hetteikköön akselille Lontoo …